Minulla on ollut jo kohta kymmenen vuotta ystävä, jota en ole koskaan tavannut. En ole koskaan kuullut hänen ääntänsä ja minulla on vain hämärä valokuva hänestä. Välissämme on yli 1600 kilometriä ja ikäeroa meillä on kymmenen vuotta. Kuulumme eri kirkkoon, eri kansaan sekä eri yhteiskuntaluokkaan ja silti koemme ystävyyttä toistemme kanssa. Kolmen neljän kuukauden välein postiluukusta tipahtaa paksu, todennäköisesti tarroin ja värikynin koristeltu kirjekuori, joka on täynnä täyteen kirjoitettuja kortteja. Silloin saan yhteyden häneen, silloin saan kuulla jälleen, mitä hänelle, hänen perheelleen ja kansalleen kuuluu. Ja tunnen sisimmässäni iloa, surua, empatiaa, kaipausta aivan kuin kuuntelisin vieressä istuvan ystävän tarinoita.
Ystävyys kirjeystävän kanssa on jotakin ainutlaatuista ja jopa kapinallista tämän ajan keskellä. Kun informaatiotulvan keskellä hukkuu tietoon ja puheeseen, joutuu kirjeisiin valikoimaan vain ne tärkeimmät kuulumiset ja tarinat. Muuten joutuisimme kirjoittamaan kymmeniä kirjeitä, jotta saisimme kirjoitettua kaiken elämäämme kuuluvan.
Ystävyys on opettanut näkemään uutisten sisäpuolelle ja ymmärtämään, miten suvunhistoria ja omat juuret voivat vaikuttaa syvästi asioihin, mitä ympärillä tapahtuu. Negatiivisiin poliittisiin tekoihin ei voikaan suhtautua yhtä kevyesti, kun sydämessä painaa rakkaus omiin juuriin. Jopa maan sisällä oleva sota voidaan nähdä ymmärrettävänä, jos toisella puolella seisookin sukulaiskansaa.
Kirjeystävyys on havahduttanut siihen, miten vähän ihmisenä tiedän todella muista ihmisistä ja miten usein muodostan heppoisin perustein ennakkokäsityksiä ihmisistä. Se on opettanut siitä, miten usein me puhumme, ennen kuin ajattelemme ja ajattelemme, ennen kuin kuuntelemme. Siksi kirjeystävyys on ollut hieno tapa opetella harkitsemaan tarkkaan omat sanansa, jottei väärinkäsityksiä synny ja saa selitettyä asiat napakasti, sekä pysähtymään kuuntelemaan toista lukemisen kautta.
Ihmisinä tuomisemme usein toisemme vain näkemämme ja kuulemamme perusteella. Emme pysähdy toisen rinnalle ja kuuntele häntä, vaan kuuntelemme sitä, mitä ulkopuoliset puhuvat. Näemme ihmisestä useammin vain hänen tekonsa, kuin ihmisen, jonka perusteella tuomitsemme ja luomme kuiluja toistemme välille. Tie kuitenkin ihmisten väliseen yhteyteen ja saavuttamiseen evankeliumille tulisi lähteä ihmisten välisen yhteyden, ymmärryksen kautta. Asettumisesta rinnalle, kuuntelemalla läsnä olevasti, mitä toinen oikeasti ajattelee ja miksi.
Pahat teot ja pahat ihmiset harvoin haluaisivat olla pahoja. Yleensä syy siihen löytyy jostakin syvemmältä; ympäristöstä, kasvatuksesta, ideologeista, kiusaamisesta, yksinäisyydestä, epäoikeudenmukaisuudesta, köyhyydestä. Loppujen lopuksi ihmisten henkilökohtainen valinnanvapaus ei ole niin totta kuin luulemme. Ihminen on aina juuriensa ja ympäristönsä tulos, josta harvoin voi kääntyä muutenkin kuin lähtemällä radikaalisti seuraamaan Jeesusta.
Avain ihmisten saavuttamiseen ja aitoon lähimmäisen rakkauteen löytyy empatiasta. Meidän ei tarvitse hyväksyä ihmisten tekoja ja syntiä, mutta voimme osoittaa rakastavamme ja ymmärtävämme ihmistä. Voimme näyttää myötätuntoa heidän kärsimyksiinsä. Voimme osoittaa ihmisille, jotka ovat riippuvuuksiensa, pahojen tekojensa ja synnin vankeja, että on yksi, joka voi vapauttaa, on yksi joka ymmärtää ja on yksi joka tuntee myötätuntoa jokaista syntistä kohtaan.
Tutustumalla erilaisiin ihmisiin, lukemalla kirjoja, katsomalla dokumentteja ja vaikka etsimällä kirjekavereita, voimme alkaa nähdä maailmaan hieman laajemmin. Voimme alkaa nähdä sitä ehkä hieman enemmän Jumalan silmin. Hänen, joka on luonut jokaisen ihmisen omaksi kuvakseen ja joka sanoi luomistyön päätteeksi ”että niin on hyvä.”