Suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa, sanoo kansainvälinen tutkimus. Yhteiskuntamme on tasa-arvoisuudessaan maailman kärkeä ja koulutustamme kehutaan maailmalla surutta. Lehdistönvapaudessa ja korruption vähyydessä olemme myös maailman keskikastia. Sosiaaliset erot ovat varsin kapeat, vaikka ne ovatkin lisääntyneet viime vuosina.
Tätä taustaa vasten on erikoista, että silti esimerkiksi viimeisen kolmen vuoden aikana mielenterveysongelmien takia sairauslomalle jääneiden määrä nuorten keskuudessa on kasvanut neljäkymmentä prosenttia. Syntyvyys on alhaisimmalla tasolla sitten toisen maailmansodan ja lähitulevaisuudessa yksielävien määrä ylittää yhteistalouksissa asuvien määrän. Nuorten ongelmat syvenevät ja keskittyvät yhä pahemmin kapeaan osaan nuorten ryhmää. Sukupuolitautien määrä on vahvassa kasvussa. Paljon muutakin voidaan kaivaa esiin tilastoista, joita viime aikoina on esitelty mediassa. Voidaan hyvällä syyllä todeta, että elämme ensimmäisen maailman kriisiä, jossa on samaan aikaan maksimaalista hyvinvointia, mutta samat ihmiset voivat kokea maksimaalista pahoinvointia.
Mikä tätä voisi selittää? 1960 luvulta lähtien suomalaiset ovat muuttaneet kiihtyvällä vauhdilla kaupunkeihin. Suomen väestö ei kasva juuri muun, kuin maahanmuuton kautta. Ennen niin vahva yhteisöllisyys on vähentynyt ja muuttunut lyhytkestoisiksi Tinder-treffeiksi. Aivan, kuin olisimme muuttaneet ihmissuhteemmekin pikaruokakulttuuriksi.
Jos parhaassa lisääntymisiässä oleva ihminen löytääkin itselleen sopivan kumppanin, ei ole itsestään selvää, että tämä pari haluaisi koskaan lapsia. Lasten saamista pelätään. Todellisuutta on se, että sosiaalisten tukiverkkojen puutteen takia riski jäädä yksin yöt läpeensä huutavan lapsen kanssa on yksinkertaisesti liian pelottava skenaario. Samalla sitoutumisen taso toiseen ihmiseen on sen verran ohut, että ei ole riittävää luottamusta, että kovin moni yksin jäämisen pelossa uskaltaa laittaa lapsia alulle.
Tässä kaikessa esiin tulee valtava yhteisöllisyyden puute. Ihmisiltä puuttuvat perheet, joiden varassa voisi suunnitella tulevaisuutta ja ottaa riskejä kasvattajana. Itse en tunne ketään keski-ikäistä, joka ei ole kokenut itse avioeroa tai jonka lähipiirissä joku ei olisi eronnut. Ei ole ihme, että avioliittoon asti menevät parisuhteet ovat laskeva trendi.
Mitä seurakunta voi tähän sanoa tai tarjota? Parhaimmillaan seurakuntaa voi sanoa suureksi perheeksi. Raamattu esittää monia esimerkkejä, joissa tulee perheyhteyteen viittaavia elementtejä ja esimerkkejä. Aina tuhlaajapojan tarinasta Jumalaan Isänä näemme yhteyden, joka perustuu verenperintöön. Seurakunnan keskeltä on mahdollista löytää vakautta, jonka varassa uskaltaa sitoutua toiseen ihmiseen, vaikka ihan avioliittoon saakka. Seurakunta luo paikkoja ihmisiä varten, jotka haluavat kasvaa ihmisenä ja tehdä hyvää toisille.
Tämä kuva on hieno ja toivoisin sen olevan totta kaikille, jotka tulevat tutustumaan seurakuntiimme. Todellisuus on usein toisenlainen. Siitä huolimatta, että osaamme olla välillä aika kylmäkiskoisia, jaksan uskoa siihen, että ennen pitkää Jumalan rakkaus tulee esiin yhtä suurella voimalla, kuin asfaltin raosta esiin pyrkivä voikukka. Jokainen on oikeutettu kokemaan yhteyden Jumalaan seurakunnan kautta, jonka keskellä vaikuttaa armon ilmapiiri.