Me nousemme tästä

Elämme suuren urheilujuhla aikaa: Tokiossa olympiaurheilijat antavat parastaan erilaisissa urheilusuorituksissaan. Jokainen on vuosia valmistautunut antamaan parhaansa hyvin lyhyessä ajassa. Toisille se tarkoittaa mitalia ja toiset joutuvat ponnisteluista tyytymään vähempään. Joskus käy niinkin, vaikka kaatuu suorituksessaan, tekee maailmanennätyksen ja voittaa kultaa.

Minun mielestäni viittaus Lasse Virenin urotekoon osuu hienolla tavalla ihmisen tapaan katsoa tulevaisuuteen. Voimme koko ajan pelätä epäonnistumista, vastustajia sekä olosuhteita. Jumala kutsuu meitä katsomaan eteenpäin. Jeremian kirjassa Jumala sanoo profeetan suulla: ”Minä anna teille tulevaisuuden ja toivon.” Voiko parempaa rohkaisua saada päävalmentajaltamme. Tuo rohkaisu valaa meihin toivoa ja rohkeutta.

Epäonnistuminen tai silkka epäonni eivät voi määrittää meitä ihmisinä. Elämään kuuluvat erilaiset haasteet ja kriisit. Usein haasteiden keskellä saamme hyvän mahdollisuuden miettiä uudelleen elämämme suuntaa ja haluamme panostaa unelmiimme. Urheilussa tämä näkyy erityisesti silloin, kun koko elämänsä tiettyyn tavoitteeseen tähdännyt lahjakkuus loukkaantuu vakavasti ja mahdollisuus voittaa menee sivu suun. On kaksi suuntaa. Voi jäädä murehtimaan kohtaloaan tai nousta ylös uusien tavoitteiden ja unelmien kanssa. Elämä ei ole yhden unelman mittainen.

Raamatussa tuodaan esille tätä ajatusta urheilun termein. Elämänsä loppuvaiheessa apostoli Paavali huudahtaa lukijoilleen: ”Olen kilpaillut hyvän kilpailun ja selvinnyt voittajana, säilytin uskoni vaikeuksista huolimatta.”  Vaikeudet mittaavat meidän luonnettamme. Jokaisella ihmisellä on tietty kestävyyden kynnys, jonka ylittyessä me herkästi murrumme. Taivaallinen Isämme on luvannut olla auttamassa meitä juuri silloin, kun olemme omassa murtumisen pisteessämme. Hän on luvannut olla meidän kanssamme aina.

Sinua siunaten

Eero Haarala

Yhteyttä yli rajojen

Minulla on ollut jo kohta kymmenen vuotta ystävä, jota en ole koskaan tavannut. En ole koskaan kuullut hänen ääntänsä ja minulla on vain hämärä valokuva hänestä. Välissämme on yli 1600 kilometriä ja ikäeroa meillä on kymmenen vuotta. Kuulumme eri kirkkoon, eri kansaan sekä eri yhteiskuntaluokkaan ja silti koemme ystävyyttä toistemme kanssa. Kolmen neljän kuukauden välein postiluukusta tipahtaa paksu, todennäköisesti tarroin ja värikynin koristeltu kirjekuori, joka on täynnä täyteen kirjoitettuja kortteja. Silloin saan yhteyden häneen, silloin saan kuulla jälleen, mitä hänelle, hänen perheelleen ja kansalleen kuuluu. Ja tunnen sisimmässäni iloa, surua, empatiaa, kaipausta aivan kuin kuuntelisin vieressä istuvan ystävän tarinoita.

Ystävyys kirjeystävän kanssa on jotakin ainutlaatuista ja jopa kapinallista tämän ajan keskellä. Kun informaatiotulvan keskellä hukkuu tietoon ja puheeseen, joutuu kirjeisiin valikoimaan vain ne tärkeimmät kuulumiset ja tarinat. Muuten joutuisimme kirjoittamaan kymmeniä kirjeitä, jotta saisimme kirjoitettua kaiken elämäämme kuuluvan.

Ystävyys on opettanut näkemään uutisten sisäpuolelle ja ymmärtämään, miten suvunhistoria ja omat juuret voivat vaikuttaa syvästi asioihin, mitä ympärillä tapahtuu. Negatiivisiin poliittisiin tekoihin ei voikaan suhtautua yhtä kevyesti, kun sydämessä painaa rakkaus omiin juuriin. Jopa maan sisällä oleva sota voidaan nähdä ymmärrettävänä, jos toisella puolella seisookin sukulaiskansaa.

Kirjeystävyys on havahduttanut siihen, miten vähän ihmisenä tiedän todella muista ihmisistä ja miten usein muodostan heppoisin perustein ennakkokäsityksiä ihmisistä. Se on opettanut siitä, miten usein me puhumme, ennen kuin ajattelemme ja ajattelemme, ennen kuin kuuntelemme. Siksi kirjeystävyys on ollut hieno tapa opetella harkitsemaan tarkkaan omat sanansa, jottei väärinkäsityksiä synny ja saa selitettyä asiat napakasti, sekä pysähtymään kuuntelemaan toista lukemisen kautta.

Ihmisinä tuomisemme usein toisemme vain näkemämme ja kuulemamme perusteella. Emme pysähdy toisen rinnalle ja kuuntele häntä, vaan kuuntelemme sitä, mitä ulkopuoliset puhuvat. Näemme ihmisestä useammin vain hänen tekonsa, kuin ihmisen, jonka perusteella tuomitsemme ja luomme kuiluja toistemme välille.  Tie kuitenkin ihmisten väliseen yhteyteen ja saavuttamiseen evankeliumille tulisi lähteä ihmisten välisen yhteyden, ymmärryksen kautta. Asettumisesta rinnalle, kuuntelemalla läsnä olevasti, mitä toinen oikeasti ajattelee ja miksi.

Pahat teot ja pahat ihmiset harvoin haluaisivat olla pahoja. Yleensä syy siihen löytyy jostakin syvemmältä; ympäristöstä, kasvatuksesta, ideologeista, kiusaamisesta, yksinäisyydestä, epäoikeudenmukaisuudesta, köyhyydestä. Loppujen lopuksi ihmisten henkilökohtainen valinnanvapaus ei ole niin totta kuin luulemme. Ihminen on aina juuriensa ja ympäristönsä tulos, josta harvoin voi kääntyä muutenkin kuin lähtemällä radikaalisti seuraamaan Jeesusta.

Avain ihmisten saavuttamiseen ja aitoon lähimmäisen rakkauteen löytyy empatiasta. Meidän ei tarvitse hyväksyä ihmisten tekoja ja syntiä, mutta voimme osoittaa rakastavamme ja ymmärtävämme ihmistä. Voimme näyttää myötätuntoa heidän kärsimyksiinsä. Voimme osoittaa ihmisille, jotka ovat riippuvuuksiensa, pahojen tekojensa ja synnin vankeja, että on yksi, joka voi vapauttaa, on yksi joka ymmärtää ja on yksi joka tuntee myötätuntoa jokaista syntistä kohtaan.

Tutustumalla erilaisiin ihmisiin, lukemalla kirjoja, katsomalla dokumentteja ja vaikka etsimällä kirjekavereita, voimme alkaa nähdä maailmaan hieman laajemmin. Voimme alkaa nähdä sitä ehkä hieman enemmän Jumalan silmin. Hänen, joka on luonut jokaisen ihmisen omaksi kuvakseen ja joka sanoi luomistyön päätteeksi ”että niin on hyvä.”

Helppoa elämää ilman Kristusta

Jeesus julisti todella vahvaa ja haastavaa sanomaa. Useissa kohdin Hän laittoi opetuslapsensa valinnan eteen, jossa toisaalta kysyttiin heidän uskollisuuttaan Jeesusta kohtaa ja toisaalta tehtiin selväksi mitä Jeesuksen hylkääminen tarkoittaa. Jeesus puhui muutenkin paljon helvetistä.

Matt. 7:13-14

Yksi tällainen lyhyt toteamus on Jeesuksen sanat laveasta ja kapeasta tiestä, ahtaasta portista. Jeesus tunnustaa, että Hänen seuraajansa joutuvat ahtaalle monessa kohtaa, kun ajatellaan ihan tavallista elämää. Kristitty luopuu tyypillisistä mielihaluistaan sen takia, että haluaa ennen muuta seurata Jeesusta.

Aika usein ajattelemme, että emme ole ihmisinä sen kummempia, kuin toisetkaan. Tämä ei pidä paikkaansa. Mikäli olisi samanlaisia, kuin kaikki muuta, mihin silloin tarvittaisiin Jeesusta tai varsinkaan seurakuntaa. Uskovat ovat erilaisia, miksi muuten meitä vainottaisiin tai laitettaisiin muutenkaan ahtaalle. Mikä on sen uskon arvo, jos se ei muuta ja jalosta meitä. Tässä mielessä tie on kaita.

Sen lisäksi, että tämä tie on kaita, myös portti tämän tien päässä on ahdas. Tämä tulee meille ilmi siinä, kuinka loppujen lopuksi meille on aika vaikeaa lähteä tälle tielle. Me seisomme tämän ahtaan portin edessä ja mietimme sen hintaa, jos lähdemme seuraamaan Jeesusta. Hinta on toisinaan todella kova. Toiset maksavat siitä jopa hengellään. Olisinko minä siihen valmis, en tiedä, en koskaan ole tosiasiassa joutunut sellaiseen tilanteeseen. Rukoilen vain sitä, että olisin valmis kantamaan samaa häväistystä uskostani, kuin Kristuskin kantoi. Paljon sanottu, mutta totta joka sana.

Jeesus puhui ristin kantamisesta. Jälleen aika kova vaatimus Hänen seuraajalleen. Miten ihmeessä jaksamme kantaa sellaista taakkaa päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Emme ainakaan yksin. Meillä on seurakunta, Jeesuksen rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus, jotta voisimme kestää läpi kaiken kivun, tuska ja ahdistuksen Jeesuksen luo. Lopulta meitä odottaa palkinto Isän luona, kun olemme olleet uskolliset loppuun saakka.

Haluan rohkaista meitä. Siitä huolimatta, että pilkka ja kaikenlainen arvostelu tekee kipeää meillekin täällä kotisuomessa, me voimme saada voimaa siitä todellisuudesta, että kärsimme pilkkaa Kristuksen tähden. Meidän ei siis tule välttää pilkkaa tai suoraa vainoakaan, vaan seurata leppymättömällä ahkeruudella Jeesusta.

Kun säännöt toivat vapauden

Pienenä vihasin sääntöjä, poliiseja, lakeja, ohjeita ja käskyjä. Halusin olla villi ja vapaa, jota ei rajoittaisi turhat aikuisten keksimät säännöt. Säännöt pilaisivat vain leikit, hauskuuden ja seikkailun ja se olisi tylsää.

Jossain vaiheessa elämää kelkka on kääntynyt lähes toisinpäin. Rakastan rajoja, ja luon jopa itse niitä itselleni. Olen luonut säännöt sille, miten käytän puhelintani, vaikka saisin käyttää sitä miten haluan. Olen luonut säännöt, millaista unirytmiä noudatan, vaikka voisin valvoa ja nukkua, miten huvittaisin. Sillä näiden kautta olen löytänyt elämääni vapauden ja tilaa elää. Mutta miten tähän on päädytty ja miten säännöt ja rajat voisivat muka antaa vapauden? Miten pienestä puissa kiipeilevästä tytöstä on tullut rajojen rakastaja?

Jossain vaiheessa varhaisnuoruutta huomasin, miten Raamatun sana alkoi tulla kohti. Tunsin huonoa omaatuntoa typeristä jutuistani, joista Paavali varoitti. Huomasin, että haaveilemassani vapaassa kasvatuksessa voisi olla huonojakin puolia ja se voisi kasvattaa ihmisistä toisten kiusaajia. Tajusin ensimmäistä kertaa, että rajat voisivat varjella, suojella ja tuoda vapauden huonosta omastatunnosta. Jossain vaiheessa myöhempää teini-ikää huomasin, miten ahdistavaa koko rajaton valinnanvapaus on. Vapaus, jossa joutuisi ottamaan riskejä ja kokeilemaan, onko tämä valinta paras. Ja valintojahan meidän elämässä riittää koko ajan; mitä valitsen kaupasta, mihin aikaan toimin, mitä lähden opiskelemaan, ketä ihmistä näen, kenelle soitan, mitä sanon. Ne kaikki valinnat vyöryivät päälleni ahdistavana möykkynä ja aloin haaveilemaan pieneen tuppukylään muuttamisesta, jossa ei olisi valittavana kymmentä eri harrastusta, työpaikkaa ja seurakuntaa, vaan pitäisi mennä sinne, mitä sattuu löytymään.

Jotkut ihmiset ihmettelevät, eikö usko ole kahlitsevaa ja rajoittavaa. Etkö todellakaan halua ryypätä? Miten voi sitoutua elämän kestävään avioliittoon? Mielestäni kristinuskon rajat tuovat nimenomaan elämääni vapauden. En muista esimerkiksi milloin olisin tuntenut itseni niin vapaaksi kuin nyt, kun olen saanut sitoutua avioliittoon. Miten helppoa ja vapauttavaa, ettei tarvitse enää valita! On mahtavaa, miten osa elämäntyyleistä on suljettuja, jotta voisin elää Jeesuksen tahdon mukaan. On mahtavaa, miten minulla on raameja, joiden mukaan pyrkiä toimimaan muiden ihmisten kanssa. On mahtavaa, miten minun ei tarvitse miettiä, minkälaisen elämänkohtalon valitsen. Jeesus ja Raamattu antaa ne minulle.

Kaikista parasta uskon tuomissa rajoissa ja vapaudessa on se, että saan olla sisäisesti vapaa. Vapaa saamaan anteeksi syntini, vapaa aloittamaan alusta, vapaa kysymään oikeaa tietä Jumalalta. Rajat voivat tuoda vapauden, rajat voi ohjata elämäämme elämään, jossa ei tarvitse kantaa turhia taakkoja.

Miten kävi sen pienen tytön, joka vihasi sääntöjä? Noh, sisälläni se on sikäli edelleenkin, että vihaan turhia sääntöjä, mutta niinpä vihasi Jeesuskin. Hän ei piitannut turhista ulkokultaisista säännöistä, vaan siitä, että tottelisimme ohjeissa, jotka vaikuttavat meidän ja lähimmäisten sydämiin. Ja niitä ohjeita haluan mielelläni totella.

 

–  Seurakuntaharjoittelija, Eveliina Hokkanen

Siunattua uutta vuotta

Mennyt vuosi 2020 on saatettu muistojen kirjoihin. Paljon hyvää tapahtui tuon vuoden aikana, paljon haasteitakin riitti meillä jokaisella. Seurakuntakin kohtasi monia haasteita, mutta niiden voittamisen kautta olemme saaneet kokea paljon siunauksia, joista emme olisi tulleet osallisiksi ilman niitä vaikeuksia, joita mennyt vuosi toi eteemme.

Erityisesti mieleni täyttää kiitollisuus siitä, että kuluneen vuoden aikana ainakin kaksi ihmistä Kangasniemellä löysi Jeesuksen elämäänsä pelastajanaan. Tästä saamme kiittää ainoastaan Taivaan Isää. Meidän tehtävämme onkin huolehtia nyt siitä, että nämä uudet uskovat saavat kaiken mahdollisen tuen uskonsa alkutaipaleella rukouksissamme.

Mennyt vuosi oli seurakunnassamme myös surujen vuosi. Moni jäsenemme sai Taivaan Isältä kutsun tulla kotiin taivaaseen. Kaikkiaan kahdeksan ihmistä on siirtynyt ajasta ikuisuuteen viime vuoden aikana. Haluan omasta ja seurakunnan puolesta osoittaa lämpimän osanoton kaikille omaisille menetyksen johdosta.

Alkanut vuosi tuo seurakuntamme elämään uusia avauksia. Olemme vanhimmiston ja hallituksen kanssa etsineet keinoja saavuttaa ihmisiä, erityisesti nuoria Kangasniemellä. Jatkamme edelleen sähköisten palveluidemme kehittämistä sosiaalisessa mediassa ja internetissä. Tässä isossa roolissa ovat suorana lähetettävät jumalanpalvelukset, sekä runsas hartaussisältö Facebookissa ja Youtubessa.

Toisaalta haluamme viedä eteenpäin reaalimaailmassa tapahtuvia toimintoja. Ensimmäinen tällainen on helmikuussa avattava nuorisokahvila Bunkkeri, joka toimii Eelimin alakerrassa. Kahvilan tarkoituksena on tavoittaa paikkakuntamme 13-20 vuotiaita nuoria evankeliumilla. Teet hyvin, jos jaksat muistaa rukouksin tätä hanketta.

Mietimme seurakunnan johdossa, miten voisimme tehdä seurakunnastamme vielä enemmän ihmisiä kohtaavan. Päätimme marraskuussa, että aloitamme eräänlaisen hiljentymisajan Eelimillä aina torstaisin. Rukoushuoneemme olisi avoinna kaikille halukkaille 10.00-13.00 välisenä aikana hiljentymiselle ja rukoukselle. Pastori tai joku muu henkilö päivystää tiloissamme tänä aikana, jolloin on mahdollista saada esirukousta tai keskusteluapua.

Katsomme siis tiiviisti tulevaisuuteen luottaen Jumalamme apuun, armoon ja voimaan. Emme selviä ilman Pyhän Hengen voimaa siitä tehtävästä, joka meille on annettu. Siitä huolimatta, vaikka tehtävä näyttää liki mahdottomalta, haluan rohkaista jokaista seurakuntalaista rukloilemaan, että Jumalan ihmeellinen apu tulee ilmi juuri mahdottomien tilanteiden keskellä. Voimme olla luottavaisin mielin, Jeesus on aina kanssamme.

Sinua siunaten ja menestystä vuoteen 2021 toivottaen

Eero Haarala

Pastori

Poikkeusaikana merkitystä etsimässä

Viimeiset viikot ja kuukaudet ovat pysäyttäneet minut pohtimaan identiteettiä ja suhdettani johdatukseen sekä kutsumukseen. Henkilökohtaisessa elämässä on tapahtunut isoja muutoksia, jotka ovat saaneet pienen tytön ihmettelemään elämän menoa, eikä ihmettelyä vähennä se, että maailma ympärillämme muuttuu jatkuvasti. Yhä uudestaan joudun ja joudumme pysähtymään muistamaan oman ihmisen pienuutemme Kaikkivaltiaan Jumalan edessä.

Kun suunnitelmat eivät ole menneet aivan niin kuin alun perin suunnitteli, on mielen vallannut usein syvä eksistentiaalinen olemassaolon kriisi ja sisäinen tyhjyys. Yhtäkkiä ei enää tiedäkään, minne pitäisi kulkea, mikä on elämäni tarkoitus ja suunta tai mikä koko tämän elämän idea on. Mikä merkitys on tällä ajalla? Vaikka kaikki olisi hyvin ja onnea kuplisi ilon kyyneliin saakka, voi silti syvällä sisällä yksin ollessa kokea valtavaa tyhjyyttä.

Viimeisten päivien aikana minua on lohduttanut Raamatun sanassa Saarnaajan kirja. Salomon tekstit ovat muistuttaneet elämän tärkeysjärjestyksestä ja asenteesta, jossa hyvistäkin aikomuksista ja Jumalan tahdon etsimisestäkin voi syntyä tyhjyyttä, jos ei etsi ensisijaisesti Jumalaa ja käytä aikaansa puhtaasti Häneen. Samalla Salomon tekstit ovat muistuttaneet Jumalan ajasta ja Jumalan kaikkivaltiudesta; jokaisella ajalla on tarkoituksensa ja jokaiseen elämän toimintaan liittyy oma aikansa. Nyt on ollut aika pysähtyä, etsiä suuntaa ja Jumalaa. Nyt on aika palvella Suomessa ja Kangasniemellä ja opetella toimimaan kutsumuksessaan siellä missä on.

Näin joulunaikaan ja vuoden vaihtuessa on erityisen hyvää aikaa pysähtyä pohtimaan oman elämän merkitystä ja suhdetta Jeesukseen. Jo 2000 vuotta sitten ihmiset ihmettelivät miten Jumala toimi eri tavalla kuin he odottivat. Messias ei saapunut maailmaan hienona kuninkaana vaan hän syntyi avuttomana lapsena vaatimattomiin ja haastaviin olosuhteisiin köyhään perheeseen. Hän ei myöskään muuttanut maailmaa hetkessä vaan eli ihmisenä ihmisen elämän maan päällä eikä se tuonut automaattista ja koko maailman muuttavaa rauhaa. Päinvastoin, Jeesuksen toiminta lisäsi myös levottomuutta ja vastustusta.

Korona-aikaan meillä voi olla nyt jopa parempi tilaisuus päästä alkuperäisen seimen juureen ja pysähtymään todella Joulun Sanoman ja Jeesuksen äärelle. Betlehemissä elettiin poikkeusoloissa yli kaksituhatta vuotta sitten, mutta silti Jumala sai tulla ihmisten keskelle. Me elämme nyt poikkeusoloissa, mutta silti Jeesus voi syntyä sydämiimme myös tänä jouluna.

”Kaikella on määräaikansa. Jokaisella asialla on aikansa Taivaan alla” Saarn. 3.1. Tällä joululla on oma aikansa. Tällä korona-ajalla on oma merkityksensä tässä hetkessä. Voisimmeko me ajatella sen olevan mahdollisuus pysähtymiseen ja todellisen elämän merkityksen löytämiseen?

Runsasta siunausta joulunaikaasi!

Eveliina Hokkanen, Kangasniemen helluntaiseurakunnan seurakuntaharjoittelija

Rohkeasti eteenpäin

Seurakunnan historia on loistelias. Elämme suuren elonkorjuun aikaa. Elonkorjuulla tarkoitetaan sitä, että maailmanlaajuisesti sanoma Jeesuksesta menee vahvasti eteenpäin. Uusia seurakuntia perustetaan enemmän, kuin koskaan ympäri maailmaa. Erityisesti eteläinen ja itäinen osa maailmasta kokee mahtavaa Jumalan voiman ilmestymistä.

Olemmeko me osa tätä suurta sadonkorjuuta täällä Etelä-Savossa pienessä Kangasniemen kunnassa? Jumala tahtoo varmasti sitä, että ihmiset saisivat tulla Jeesuksen luokse kokemaan ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää. Sitä, että synnin rikkoma sydän saisi eheytyä ilmapiirissä, jossa Jumalan Henki todella vaikuttaa. Tämä on kaiken lähtökohta.

Uskon, että Jumala haluaa olla uskovien keskellä tuomassa tätä siunausta kaikille. Kysymys on kuitenkin enemmän siitä haluammeko itse olla mukana siinä siunauksessa, jonka Jumala haluaisi meille antaa.

Olemme aloittamassa seurakunnassamme uutta nuorisotyötä. Haluamme saavuttaa nuoren sukupolven tällä Jumalan rakkaudella. Ytimessä tässä on evankeliumi, sanoma Jeesuksesta. Meille ei riitä se, että nuoret saavat paikan, jossa viettää aikaa. Me haluamme tarjota nuorille mahdollisuuden koko elämää koskevaan muutokseen, joka tulee Jeesuksen tuntemisen kautta. Ymmärrämme, että kaikki eivät halua tulla uskoon. Tämä ei estä meitä rakastamasta kaikkia paikkakuntamme nuoria ja tarjoamasta heille paikkaa, jossa on läsnä todellinen Jumalan rakkaus.

Paikkakuntamme tarvitsee Jeesusta. Me haluamme toteuttaa Jeesuksen lähetyskäskyä Kangasniemellä rohkeasti ja avoimesti. Tarjoamme jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden tutustua tähän Jeesukseen, joka on muuttanut miljardien ihmisten elämän pysyvästi.

Eero Haarala, pastori

Pyhien yhteys vai syntisten pöytä?

Ehtoollinen on kristityille kasteen ohella Jeesuksen asettamana keskeinen osa seurakunnan elämää ja yhteyttä. Ehtoollinen, kasteen rinnalla, on tuottanut vuosisatoja kestäneitä riitoja kirkkokuntien välille. Martti Luther ja muut uskonpuhdistuksen oppineet hyökkäsivät katolisen kirkon ehtoolliskäsitystä vastaan, joka oli yksi merkittävä kiistaa aiheuttanut teema. Ehtoollinen ei ole nykyisin kovin suuri keskustelun aihe kristittyjen keskuudessa, vaikka olisi syytä tarkkaan pohtia mistä siinä lopulta on kyse.

Lähestyn tätä asiaa uskovan näkökulmasta ja yritän pysyä pois kirkkopolitiikan suosta, jossa tärkeintä näyttää olevan se, kuka saa päättää siitä, kuka saa olla ehtoollisella mukana. Tärkeintä ehtoollisessa ei ole ihminen, ei seurakuntakaan, vaan sen asettaja, Kristus. Hänen ruumiinsa ja verensä todellisuus on läsnä ehtoollisessa. Kyseistä ateriaa ei olisi olemassakaan ilman Jeesusta. Muistaessamme tämän todellisuuden, on helpompi ymmärtää tähän toimitukseen liittyviä periaatteita ja oppeja.

Kenelle ehtoollinen kuuluu? Tämä on se kysymys, joka jakaa kristittyjä. Vahva tulkinta lähtee siitä, että ehtoollinen kuuluu uskoon tulleelle ja kasteen vastaanottaneelle ihmiselle. Toisaalta voidaan miettiä sitä, oliko tämä aivan alussa opetuslasten keskuudessa vallinnut käytäntö. Jeesus viittaa jollain tavalla ehtoolliseen jo siinä, kun Hän sanoo nauttivansa viiniä vasta uutena Jumalan valtakunnassa. Ehtoollinen asetettiin juutalaisen pääsiäisateria yhteydessä kiirastorstain iltana ennen Jeesuksen kiinniottamista. Jeesus asetti opetuslapsille yhteysateriaksi todistamaan siitä liitosta, joka tehdään Hänen veressään ja ruumiissaan ristintyössä. Näin ollen voimme ajatella, että ehtoollisen periaatteet toimivat vain ja ainoastaan uskovana kastettujen keskuudessa.

Mistä on kysymys, kun yritämme hahmottaa asiaa Kristuksen läsnäolon periaatteen kautta. Toiset kirkot opettavat, että ehtoollisen välineet, leipä ja viini, muuttuvat olemukseltaan Jeesuksen vereksi ja lihaksi. Jotkut toiset kirkot taas opettavat, että Kristus on läsnä välineissä, mutta niiden olomuoto ei muutu. Kolmanneksi jotkut kirkot ajattelevat, että Kristus on läsnä yhteyden kautta, kun ateriaa Hänen muistokseen vietetään.

Mikä näistä on oikea tulkinta? Itse asiassa sillä ei näyttäisi olevan juurikaan väliä sen kannalta, jos katsomme, miten Jeesus itse asiaa lähestyi. Ehtoollinen on suurempi periaatteeltaan, kuin välineiltään. Tämä siitäkin huolimatta, että Jeesus siunasi leivän ja viinin toteuttamaan tätä periaatetta. Välineillä on merkitystä, todella paljon, mutta ei ohi sen, mitä Kristus siitä itse sanoo ja opettaa. Jeesukselle ja opetuslapsille yhteys oli tärkeämpää, kuin välineet sinänsä. Tämä näkyy muun muassa siinä, että luterilainen kirkkokin sallii käytettävän poikkeavia aineita ehtoollisen vietossa. Olen usein miettinyt, miten ihmeessä öylätti voi olla välineenä oikea, kun ei sitä tunnista leväksi parhaalla tahdollakaan. Myös viinin tilalla voi käyttää muutakin juotavaa ainetta, jos oikeaa viiniä ei ole saatavilla.

Tulemme siis väistämättä siihen lopputulokseen, että Kristus on tärkein ehtoollisen elementti. Toisena tulee Jeesuksen seuraaja, joka ehtoollista viettäessään haluaa sen välineiden kautta samaistua Kristuksen kärsimykseen ja kuolemaan. Tällä tavalla uskova saa konkreettista vahvistusta uskolleen. Itse asiassa pitää unohtaa kokonaan tarkkuus ehtoollisen seurakunta- tai sakramenttiopista. Tärkeämpää onkin se miten uskova rakentuu, kuin kirkon tai seurakunnan kanta sen sisältöön.

Palataan vielä otsikkoon. Kumpaan me käymme? Syntisten pöytään, vaiko pyhien yhteyteen. Itse asiassa on niin, että kumpaankin. Jumala kutsuu meitä olemaan pyhien yhteydessä, mutta samalla olemme kiinni syntisyydessämme. Tulemme toisin sanoen ehtoolliselle syntisin, mutta Kristuksessa pyhitettyinä Jumalan lapsina.

Yhteyden valtava voima

Suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa, sanoo kansainvälinen tutkimus. Yhteiskuntamme on tasa-arvoisuudessaan maailman kärkeä ja koulutustamme kehutaan maailmalla surutta. Lehdistönvapaudessa ja korruption vähyydessä olemme myös maailman keskikastia. Sosiaaliset erot ovat varsin kapeat, vaikka ne ovatkin lisääntyneet viime vuosina.

Tätä taustaa vasten on erikoista, että silti esimerkiksi viimeisen kolmen vuoden aikana mielenterveysongelmien takia sairauslomalle jääneiden määrä nuorten keskuudessa on kasvanut neljäkymmentä prosenttia. Syntyvyys on alhaisimmalla tasolla sitten toisen maailmansodan ja lähitulevaisuudessa yksielävien määrä ylittää yhteistalouksissa asuvien määrän. Nuorten ongelmat syvenevät ja keskittyvät yhä pahemmin kapeaan osaan nuorten ryhmää. Sukupuolitautien määrä on vahvassa kasvussa. Paljon muutakin voidaan kaivaa esiin tilastoista, joita viime aikoina on esitelty mediassa. Voidaan hyvällä syyllä todeta, että elämme ensimmäisen maailman kriisiä, jossa on samaan aikaan maksimaalista hyvinvointia, mutta samat ihmiset voivat kokea maksimaalista pahoinvointia.

Mikä tätä voisi selittää? 1960 luvulta lähtien suomalaiset ovat muuttaneet kiihtyvällä vauhdilla kaupunkeihin. Suomen väestö ei kasva juuri muun, kuin maahanmuuton kautta. Ennen niin vahva yhteisöllisyys on vähentynyt ja muuttunut lyhytkestoisiksi Tinder-treffeiksi. Aivan, kuin olisimme muuttaneet ihmissuhteemmekin pikaruokakulttuuriksi.

Jos parhaassa lisääntymisiässä oleva ihminen löytääkin itselleen sopivan kumppanin, ei ole itsestään selvää, että tämä pari haluaisi koskaan lapsia. Lasten saamista pelätään. Todellisuutta on se, että sosiaalisten tukiverkkojen puutteen takia riski jäädä yksin yöt läpeensä huutavan lapsen kanssa on yksinkertaisesti liian pelottava skenaario. Samalla sitoutumisen taso toiseen ihmiseen on sen verran ohut, että ei ole riittävää luottamusta, että kovin moni yksin jäämisen pelossa uskaltaa laittaa lapsia alulle.

Tässä kaikessa esiin tulee valtava yhteisöllisyyden puute. Ihmisiltä puuttuvat perheet, joiden varassa voisi suunnitella tulevaisuutta ja ottaa riskejä kasvattajana. Itse en tunne ketään keski-ikäistä, joka ei ole kokenut itse avioeroa tai jonka lähipiirissä joku ei olisi eronnut. Ei ole ihme, että avioliittoon asti menevät parisuhteet ovat laskeva trendi.

Mitä seurakunta voi tähän sanoa tai tarjota? Parhaimmillaan seurakuntaa voi sanoa suureksi perheeksi. Raamattu esittää monia esimerkkejä, joissa tulee perheyhteyteen viittaavia elementtejä ja esimerkkejä. Aina tuhlaajapojan tarinasta Jumalaan Isänä näemme yhteyden, joka perustuu verenperintöön. Seurakunnan keskeltä on mahdollista löytää vakautta, jonka varassa uskaltaa sitoutua toiseen ihmiseen, vaikka ihan avioliittoon saakka. Seurakunta luo paikkoja ihmisiä varten, jotka haluavat kasvaa ihmisenä ja tehdä hyvää toisille.

Tämä kuva on hieno ja toivoisin sen olevan totta kaikille, jotka tulevat tutustumaan seurakuntiimme. Todellisuus on usein toisenlainen. Siitä huolimatta, että osaamme olla välillä aika kylmäkiskoisia, jaksan uskoa siihen, että ennen pitkää Jumalan rakkaus tulee esiin yhtä suurella voimalla, kuin asfaltin raosta esiin pyrkivä voikukka. Jokainen on oikeutettu kokemaan yhteyden Jumalaan seurakunnan kautta, jonka keskellä vaikuttaa armon ilmapiiri.