Blogi

Seurakunnan historia on loistelias. Elämme suuren elonkorjuun aikaa. Elonkorjuulla tarkoitetaan sitä, että maailmanlaajuisesti sanoma Jeesuksesta menee vahvasti eteenpäin. Uusia seurakuntia perustetaan enemmän, kuin koskaan ympäri maailmaa. Erityisesti eteläinen ja itäinen osa maailmasta kokee mahtavaa Jumalan voiman ilmestymistä.

Olemmeko me osa tätä suurta sadonkorjuuta täällä Etelä-Savossa pienessä Kangasniemen kunnassa? Jumala tahtoo varmasti sitä, että ihmiset saisivat tulla Jeesuksen luokse kokemaan ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää. Sitä, että synnin rikkoma sydän saisi eheytyä ilmapiirissä, jossa Jumalan Henki todella vaikuttaa. Tämä on kaiken lähtökohta.

Uskon, että Jumala haluaa olla uskovien keskellä tuomassa tätä siunausta kaikille. Kysymys on kuitenkin enemmän siitä haluammeko itse olla mukana siinä siunauksessa, jonka Jumala haluaisi meille antaa.

Olemme aloittamassa seurakunnassamme uutta nuorisotyötä. Haluamme saavuttaa nuoren sukupolven tällä Jumalan rakkaudella. Ytimessä tässä on evankeliumi, sanoma Jeesuksesta. Meille ei riitä se, että nuoret saavat paikan, jossa viettää aikaa. Me haluamme tarjota nuorille mahdollisuuden koko elämää koskevaan muutokseen, joka tulee Jeesuksen tuntemisen kautta. Ymmärrämme, että kaikki eivät halua tulla uskoon. Tämä ei estä meitä rakastamasta kaikkia paikkakuntamme nuoria ja tarjoamasta heille paikkaa, jossa on läsnä todellinen Jumalan rakkaus.

Paikkakuntamme tarvitsee Jeesusta. Me haluamme toteuttaa Jeesuksen lähetyskäskyä Kangasniemellä rohkeasti ja avoimesti. Tarjoamme jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden tutustua tähän Jeesukseen, joka on muuttanut miljardien ihmisten elämän pysyvästi.

Eero Haarala, pastori

Ehtoollinen on kristityille kasteen ohella Jeesuksen asettamana keskeinen osa seurakunnan elämää ja yhteyttä. Ehtoollinen, kasteen rinnalla, on tuottanut vuosisatoja kestäneitä riitoja kirkkokuntien välille. Martti Luther ja muut uskonpuhdistuksen oppineet hyökkäsivät katolisen kirkon ehtoolliskäsitystä vastaan, joka oli yksi merkittävä kiistaa aiheuttanut teema. Ehtoollinen ei ole nykyisin kovin suuri keskustelun aihe kristittyjen keskuudessa, vaikka olisi syytä tarkkaan pohtia mistä siinä lopulta on kyse.

Lähestyn tätä asiaa uskovan näkökulmasta ja yritän pysyä pois kirkkopolitiikan suosta, jossa tärkeintä näyttää olevan se, kuka saa päättää siitä, kuka saa olla ehtoollisella mukana. Tärkeintä ehtoollisessa ei ole ihminen, ei seurakuntakaan, vaan sen asettaja, Kristus. Hänen ruumiinsa ja verensä todellisuus on läsnä ehtoollisessa. Kyseistä ateriaa ei olisi olemassakaan ilman Jeesusta. Muistaessamme tämän todellisuuden, on helpompi ymmärtää tähän toimitukseen liittyviä periaatteita ja oppeja.

Kenelle ehtoollinen kuuluu? Tämä on se kysymys, joka jakaa kristittyjä. Vahva tulkinta lähtee siitä, että ehtoollinen kuuluu uskoon tulleelle ja kasteen vastaanottaneelle ihmiselle. Toisaalta voidaan miettiä sitä, oliko tämä aivan alussa opetuslasten keskuudessa vallinnut käytäntö. Jeesus viittaa jollain tavalla ehtoolliseen jo siinä, kun Hän sanoo nauttivansa viiniä vasta uutena Jumalan valtakunnassa. Ehtoollinen asetettiin juutalaisen pääsiäisateria yhteydessä kiirastorstain iltana ennen Jeesuksen kiinniottamista. Jeesus asetti opetuslapsille yhteysateriaksi todistamaan siitä liitosta, joka tehdään Hänen veressään ja ruumiissaan ristintyössä. Näin ollen voimme ajatella, että ehtoollisen periaatteet toimivat vain ja ainoastaan uskovana kastettujen keskuudessa.

Mistä on kysymys, kun yritämme hahmottaa asiaa Kristuksen läsnäolon periaatteen kautta. Toiset kirkot opettavat, että ehtoollisen välineet, leipä ja viini, muuttuvat olemukseltaan Jeesuksen vereksi ja lihaksi. Jotkut toiset kirkot taas opettavat, että Kristus on läsnä välineissä, mutta niiden olomuoto ei muutu. Kolmanneksi jotkut kirkot ajattelevat, että Kristus on läsnä yhteyden kautta, kun ateriaa Hänen muistokseen vietetään.

Mikä näistä on oikea tulkinta? Itse asiassa sillä ei näyttäisi olevan juurikaan väliä sen kannalta, jos katsomme, miten Jeesus itse asiaa lähestyi. Ehtoollinen on suurempi periaatteeltaan, kuin välineiltään. Tämä siitäkin huolimatta, että Jeesus siunasi leivän ja viinin toteuttamaan tätä periaatetta. Välineillä on merkitystä, todella paljon, mutta ei ohi sen, mitä Kristus siitä itse sanoo ja opettaa. Jeesukselle ja opetuslapsille yhteys oli tärkeämpää, kuin välineet sinänsä. Tämä näkyy muun muassa siinä, että luterilainen kirkkokin sallii käytettävän poikkeavia aineita ehtoollisen vietossa. Olen usein miettinyt, miten ihmeessä öylätti voi olla välineenä oikea, kun ei sitä tunnista leväksi parhaalla tahdollakaan. Myös viinin tilalla voi käyttää muutakin juotavaa ainetta, jos oikeaa viiniä ei ole saatavilla.

Tulemme siis väistämättä siihen lopputulokseen, että Kristus on tärkein ehtoollisen elementti. Toisena tulee Jeesuksen seuraaja, joka ehtoollista viettäessään haluaa sen välineiden kautta samaistua Kristuksen kärsimykseen ja kuolemaan. Tällä tavalla uskova saa konkreettista vahvistusta uskolleen. Itse asiassa pitää unohtaa kokonaan tarkkuus ehtoollisen seurakunta- tai sakramenttiopista. Tärkeämpää onkin se miten uskova rakentuu, kuin kirkon tai seurakunnan kanta sen sisältöön.

Palataan vielä otsikkoon. Kumpaan me käymme? Syntisten pöytään, vaiko pyhien yhteyteen. Itse asiassa on niin, että kumpaankin. Jumala kutsuu meitä olemaan pyhien yhteydessä, mutta samalla olemme kiinni syntisyydessämme. Tulemme toisin sanoen ehtoolliselle syntisin, mutta Kristuksessa pyhitettyinä Jumalan lapsina.

Suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa, sanoo kansainvälinen tutkimus. Yhteiskuntamme on tasa-arvoisuudessaan maailman kärkeä ja koulutustamme kehutaan maailmalla surutta. Lehdistönvapaudessa ja korruption vähyydessä olemme myös maailman keskikastia. Sosiaaliset erot ovat varsin kapeat, vaikka ne ovatkin lisääntyneet viime vuosina.

Tätä taustaa vasten on erikoista, että silti esimerkiksi viimeisen kolmen vuoden aikana mielenterveysongelmien takia sairauslomalle jääneiden määrä nuorten keskuudessa on kasvanut neljäkymmentä prosenttia. Syntyvyys on alhaisimmalla tasolla sitten toisen maailmansodan ja lähitulevaisuudessa yksielävien määrä ylittää yhteistalouksissa asuvien määrän. Nuorten ongelmat syvenevät ja keskittyvät yhä pahemmin kapeaan osaan nuorten ryhmää. Sukupuolitautien määrä on vahvassa kasvussa. Paljon muutakin voidaan kaivaa esiin tilastoista, joita viime aikoina on esitelty mediassa. Voidaan hyvällä syyllä todeta, että elämme ensimmäisen maailman kriisiä, jossa on samaan aikaan maksimaalista hyvinvointia, mutta samat ihmiset voivat kokea maksimaalista pahoinvointia.

Mikä tätä voisi selittää? 1960 luvulta lähtien suomalaiset ovat muuttaneet kiihtyvällä vauhdilla kaupunkeihin. Suomen väestö ei kasva juuri muun, kuin maahanmuuton kautta. Ennen niin vahva yhteisöllisyys on vähentynyt ja muuttunut lyhytkestoisiksi Tinder-treffeiksi. Aivan, kuin olisimme muuttaneet ihmissuhteemmekin pikaruokakulttuuriksi.

Jos parhaassa lisääntymisiässä oleva ihminen löytääkin itselleen sopivan kumppanin, ei ole itsestään selvää, että tämä pari haluaisi koskaan lapsia. Lasten saamista pelätään. Todellisuutta on se, että sosiaalisten tukiverkkojen puutteen takia riski jäädä yksin yöt läpeensä huutavan lapsen kanssa on yksinkertaisesti liian pelottava skenaario. Samalla sitoutumisen taso toiseen ihmiseen on sen verran ohut, että ei ole riittävää luottamusta, että kovin moni yksin jäämisen pelossa uskaltaa laittaa lapsia alulle.

Tässä kaikessa esiin tulee valtava yhteisöllisyyden puute. Ihmisiltä puuttuvat perheet, joiden varassa voisi suunnitella tulevaisuutta ja ottaa riskejä kasvattajana. Itse en tunne ketään keski-ikäistä, joka ei ole kokenut itse avioeroa tai jonka lähipiirissä joku ei olisi eronnut. Ei ole ihme, että avioliittoon asti menevät parisuhteet ovat laskeva trendi.

Mitä seurakunta voi tähän sanoa tai tarjota? Parhaimmillaan seurakuntaa voi sanoa suureksi perheeksi. Raamattu esittää monia esimerkkejä, joissa tulee perheyhteyteen viittaavia elementtejä ja esimerkkejä. Aina tuhlaajapojan tarinasta Jumalaan Isänä näemme yhteyden, joka perustuu verenperintöön. Seurakunnan keskeltä on mahdollista löytää vakautta, jonka varassa uskaltaa sitoutua toiseen ihmiseen, vaikka ihan avioliittoon saakka. Seurakunta luo paikkoja ihmisiä varten, jotka haluavat kasvaa ihmisenä ja tehdä hyvää toisille.

Tämä kuva on hieno ja toivoisin sen olevan totta kaikille, jotka tulevat tutustumaan seurakuntiimme. Todellisuus on usein toisenlainen. Siitä huolimatta, että osaamme olla välillä aika kylmäkiskoisia, jaksan uskoa siihen, että ennen pitkää Jumalan rakkaus tulee esiin yhtä suurella voimalla, kuin asfaltin raosta esiin pyrkivä voikukka. Jokainen on oikeutettu kokemaan yhteyden Jumalaan seurakunnan kautta, jonka keskellä vaikuttaa armon ilmapiiri.